Päihde-ensikoti Pinjan asiakasäiti: ”Nämä eivät ole jäähyväiset, tämä on uusi alku”

Reilu vuosi ensikoti Pinjan kuntoutuksessa on nyt takanani. Matka on ollut tunteiden täyteinen, on ollut hyviä ja huonoja hetkiä, mukavia ja vaikeita, tylsiä ja kiireisiä. Välillä teki mieli luovuttaa, mutta en antanut sen tapahtua. Tulin Pinjan kuntoutukseen etsimään työkaluja vaikeisiin hetkiin, vaikka en edes tiennyt mitä se tarkoittaa. Ja löysin jotain paljon suurempaa, itseni. 

Aloitin Pidä kiinni® -kuntoutuksen suorittamalla. Ajattelin, että mitä enemmän tehtäviä teen, sitä nopeammin työskentely etenee. Ensimmäinen suuri oivallus oli se, että minulla on aina kova kiire päästä eteenpäin, hinnalla millä hyvänsä. Se sopii joihinkin asioihin, mutta ei omaan elämään. Opin että elämää ei kuulu suorittaa.

En myöskään tajunnut, kuinka paljosta joudun luopumaan, kun jätän rikollisuuden ja päihteet taakseni. Tiesin, että pitää vain muuttaa toimintamalleja, ajatusmalleja ja käytösmalleja. Mutta nehän yhdessä tarkoittavat koko elämäni uudelleenrakentamista. Kun ymmärsin sen, iski jännitys: olenko valmis katsomaan silmiin sitä kaikkea, mikä ajoi minut pisteeseen missä olin?

Sulkeuduin, olin luovuttaa, mutta Roomakaan ei rakennettu päivässä ja sitä kautta opin, kuinka vaikea minun on luottaa ihmisiin. Kuinka vaikea minun on uskoa, että joku haluaisi auttaa ilman taka-ajatuksia.

Pinjan tuen avulla uskalsin kaivaa esiin asioita, jotka olin haudannut syvälle. Erityisesti omaohjaajani tapa saada minut ajattelemaan oikealla tavalla oli käänteentekevä. Huonoista hetkistä huolimatta kaikki täällä kuntoutuksessa olivat valmiina tukemaan.

Olen tottunut selviämään yksin, kantamaan kaikkien läheisteni taakkaa ja syyttämään siitä muita, jos taakasta tulee raskas ja kukaan ei kanna sitä puolestani. Nyt ymmärrän, että se on vain ollut tapani toimia, koska olen pelännyt ja tottunut siihen, että kaikki lopulta kaatuu niskaani. Siksi lopulta en edes yrittänyt luottaa kehenkään, ja uuvuin aina uudelleen kantamastani taakasta.

Täällä opin, ettei elämästä kuulu selvitä yksin.  On ihan ok pyytää apua, eikä se tee minusta heikkoa. En vuosiin ole päästänyt ketään näin lähelle todellista itseäni kuin täällä. Tajusin myös, kuinka hukassa voi olla itsensä kanssa, kun ei ole ollut tilaa pohtia arvoja, jotka oikeasti ovat omiani.

Opin rajoista. Opin, että voin vaikuttaa vain itseeni ja siihen, miten näen maailman. Ystävien ja vanhempien murheet eivät ole minun harteillani kannettavana, vaan minulla on oma elämä ja ennen kaikkea nyt oma perhe, josta huolehtia.

Lähdin tähän matkaan, koska lapseni ansaitsee paremman lapsuuden ja elämän kuin mitä minulle tarjottiin. Ja nyt jatkan tätä työtä itseni kanssa myös siksi, että minä itse ansaitsen paremman elämän kuin minkä luulin olevan minulle tarkoitettu.

Tänään lähden täältä itsevarmempana, vahvempana ja valmiina jatkamaan elämää ja nyt tiedän mitä haluan siltä. En enää yritä selvitä kaikesta yksin – voin luottaa muihin. Olen parempi versio itsestäni ja äiti, jonka lapseni ansaitsee.

Olen oppinut, että muutos ei tapahdu hetkessä, eikä se ole pelkkä päämäärä. Se on tapa elää jokainen päivä. Tie ei varmasti tule aina olemaan helppo, mutta nyt tiedän, että minulla on keinot, tuki ja tahto jatkaa. En enää määrittele itseäni menneisyyden kautta, vaan sen kautta, millainen haluan olla nyt ja tulevaisuudessa. Ja vaikka välillä kompastun, tiedän, että se ei tarkoita paluuta entiseen, vaan uutta mahdollisuutta nousta vahvempana.

Kiitos Pinja. Kiitos ohjaajat ja erityisesti omaohjaajani. Kiitos vertaiset, ja ennen kaikkea kiitos lapseni isä, että kuljit tämän matkan kanssani. Tämä ei varmasti ollut helppoa sinullekaan.

Kiitos, kun teitte tästä matkasta mahdollisen. Enää en kanna koko maailman taakkaa harteillani, mutta kannan rakkaudella sen mikä on minun.

Nämä eivät ole jäähyväiset. Tämä on uusi alku.

Ensikoti Pinjan asiakasäiti