Keskosella tarkoitetaan lasta, joka on syntynyt ennen kuin 37 raskausviikkoa on täyttynyt tai jonka syntymäpaino on alle 2500 g. Suomessa keskosena syntyy noin kuusi prosenttia lapsista, eli vuosittain noin 3400 lasta. Miltei puolet kaksosista ja lähes kaikki kolmosista syntyvät ennenaikaisesti. (lähde:Keskosperheiden yhdistys Kevyt). Sunnuntaina 17.11.2024 vietämme maailman keskoslasten päivää.
Synnyit kolme kuukautta ennen laskettua aikaa. 13 viikkoa, 89 päivää. Muille ennenaikainen ja keskeneräinen – minulle täydellinen. Alle kilon verran täyttä elämää: vahvaa, sisukasta, sinnikästä, päättäväistä elämää. Sinua ei pidätellyt vuodelepo, ei lääkkeet. Minulle kerrottiin, että syntymässä on vahva vauva, jota ei niin vaan estellä. Lupauksia tulevasta ei kuitenkaan annettu, kukaan ei voinut tietää, mitä synnytyksen jälkeen olisi edessä.
Jäin synnytyssaliin yksin. Pikaisen poskisuukon jälkeen sinua vietiin keskoskaapissa kovaa vauhtia hissillä kerroksia ylöspäin, vastasyntyneiden teho-osastolle. Isäsi juoksi keskolan tiimin kintereillä, olisi lähelläsi, kun itse en voinut. Annoin komennuksen ottaa kuvia ja videoita, en tiennyt, milloin itse pääsisin lähellesi.
Olin äiti, juuri sellaiseksi syntynyt ja silti synnytyssalissa yksin. Pää ei pysynyt vauhdissa mukana, ei ymmärtänyt mitä juuri oli tapahtunut. Sain tulostetun valokuvan sinusta huoneeseen, pienet (sinulle valtavat) villasukat, aamupalatarjottimen. Onnittelutkin.
Muille ennenaikainen ja keskeneräinen – minulle täydellinen.
Ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sain luvan lähteä luoksesi, nähdä sinut kunnolla. Vaikkei sinua juuri näkynytkään – olit jossain siellä letkujen, johtojen, antureiden ja harsojen alla piilossa. Hentoista ääntäsi en kuullut, sillä keskoskaapin seinät ja koneiden hurinat peittivät sen. En koskaan aavistanut, että näin me kohtaisimme, laittaisin käteni keskoskaapin luukuista sisälle ja sinä tarraisit salamana sormestani kiinni. Koko käsivartesi oli etusormeni paksuinen, ihosi kirkkaan punainen, josta verisuonet kuulsivat läpi ja toisaalta satiininen lanugo-karva peitti olkapäitäsi. Tarrasit minuun kertoaksesi, että taistelet. Kaikki järjestyy äiti, ajattelin sinun sanovan.
Kun olit seitsemän tunnin ikäinen, sain sinut ensimmäistä kertaa syliini, iho vasten ihoa kenguruhoitoon. Siirtoa keskoskaapista valmisteltiin rauhallisesti ja tarkasti, hoitajat turvasivat elintärkeiden mittareiden pysymisen sinussa. En ole koskaan aiemmin, enkä koskaan jälkeen kokenut oloa, jossa tunnun nousevan maasta leijailemaan ilmaan ja olevani erillinen koko maailmasta.
Mutta kun sain sinut syliini, sydämemme sykkivät päällekkäin, tunsimme toistemme lämmön ja kuulimme toistemme varovaiset äänet – tunsin niin. Potkit vahvoilla jaloillasi vatsani toisella puolella, kuin vain tunteja aiemmin ennen syntymääsi. Haamupotkuja tunsinkin vatsani sisäpuolella vielä vuosia myöhemmin. Sinä minun sylissäni, sillä hetkellä tiesin, että mitä ikinä päivät, viikot ja vuodet toisivat eteemme, tekisin puolestasi mitä tahansa.
Ja niin arki toikin eteemme toistuvia ultra- ja magneettikuvauksia, verikokeita, eri ammattilaisten tutkimuksia, mittauksia ja arviointeja. Huomaamattani kasvatin ympärilleni muurit, joiden sisällä olin jatkuvassa taisteluvalmiudessa, ikään kuin henkiset nyrkit pystyssä ottamaan vastaan kaiken, mitä lääkäreillä olisi minulle kerrottavaa. En nähnyt muuta vaihtoehtoa, elimme minuutti kerrallaan selviytymisesi suhteen. ”Tarkkaillaan”, ”seuraillaan” olivat hoitajien yleisimmät sanat. Onnekkaana ja äärimmäisen kiitollisena sain kuitenkin olla todistamassa pikkuhiljaa vahvistumistasi ja huolien asteittaista hälvenemistä, helpotuksen itkujen kera.
Mitä ikinä päivät, viikot ja vuodet toisivat eteemme, tekisin puolestasi mitä tahansa.
Kotiutumisen jälkeen aloimme elää tavallisen ihanaa ja ihanan tavallista vauva-arkea keskosen kehitysseurannan puitteissa. Ajattelin, että se on rasti ruutuun ja raskas kokemus olisi käsitelty. Nyt melkein 9 vuotta myöhemmin olen oivaltanut, että kyseistä rastia ei koskaan rastiteta. Käsittelen koko loppuelämäni tavalla tai toisella syntymääsi ja siitä seuranneita viikkoja, tapaa millä minusta tuli äiti. Hajut, äänet, monet eri tilanteet palauttavat minut takaisin niihin hetkiin, joita sairaalan keskolassa koettiin. Pelättiin, mutta ennen kaikkea uskottiin ja toivottiin.
Yritän olla sinulle ansaitsemasi täydellinen äiti, mutta kun siinä luonnollisesti epäonnistun, koen suurta syyllisyyttä ja epävarmuutta. Inhoan, jos joku kutsuu sinua reippaaksi, miksi lapsen pitäisi olla reipas? Koen olevani sinulle velkaa, miten jouduit ensihetkistä asti taistelemaan ja olemaan niin vahva ja sinnikäs, miksi et saanut helpompaa starttia elämälle. Ja samaan aikaan, kiitän joka päivä sinua siitä, että olit – ja olet, niin uskomattoman vahva, elämännälkäinen ja päättäväistä voimaa täynnä.
Kiitos, että saan olla juuri sinun äitisi, rakas esikoiseni, mestaripiirrokseni.
Reetta Koivisto,
vauvaperheohjaaja
