Mä olen Noora, 26-vuotias turkulainen yksivuotiaan pojan äiti.
Mä halusin kirjoittaa ensikodista sitten kun ollaan sieltä kotiuduttu, jotta se koko vuosi, se aika mikä me siellä vietettiin, jäis muistoihin kaikille muillekin. Ja ehkä joku tuleva tai jo oleva äiti tai perhe, sais tietoa ja ehkä jopa kipinän enskalle menoon. Mä itse menin ensikotiin jo raskaana ollessa, ja mun poika syntyi siellä asuessa.
Mä kerron nyt teille millaista meidän aika ensikodilla oli: Se oli iloa, rakkautta, naurua ja huumoria. Sitä riitti niin omasta lapsesta kuin myös yhteisön muista perheistä ja pienokaisista.
Se oli työtä, vaativaa oman itsensä tutkiskelua, miettimistä mikä on mulle se juttu, mikä mulle on kaikista tärkeintä, mitä mä haluan meille?
Se oli retkiä, luontoa lähellä sekä kauempana, eläimiä ja kaikenlaisia tapahtumia.
Se oli ystävyyttä, syviä keskusteluja iltamyöhään tai sitten lattialla maha kippurassa nauramista ihan hassuille jutuille. Omien salaisempienkin asioiden jakamista toiselle.
Se oli yhteyttä muihin perheisiin sekä äiteihin. Olla osa samaa yhteisöä, josta loppujen lopuks tulikin äärettömän rakas ja tärkeä, mutta myös opettelua erilaisien ihmisten kohtaamiseen. Erilaisten persoonien hyväksymistä hyvine sekä huonoine päivineen. Jokaisella on oma tarinansa ja niitä kunnioitetaan.
Se oli itsetutkistelua. Vaikka kysymys miksi teen ja tunnen näin tuntui vaikeelta ja jopa äärettömän inhottavalta aina joskus, se kannatti.
Se oli myöskin sopeutumista ihan kokonaan uuteen paikkaan, uuteen tapaan elää keskellä vilskettä ja vilinää.
Kaikista eniten ensikodilla olo opetti äitiydestä, että sinä riität ja tuut aina olemaan paras vanhempi omalle lapsellesi.
Noora ja oma taapero
