Yksin maahan tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat ja pakolaiset nähdään usein haavoittuvaisina, koska he ovat samanaikaisesti turvaa hakevia pakolaisia, käyvät läpi lapsuuteen tai nuoruuteen kuuluvia kehitysvaiheita ja ovat uudessa maassa ilman perhettään. Kaikkien näiden haasteiden keskellä näillä nuorilla on kuitenkin kyky selvitä vaikeuksista joustavuudella, mukautumiskyvyllä ja vastustuskyvyllä. Täysi-ikäistyttyään he etsivät paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa ja rakentavat omaa henkilökohtaista tarinaansa siitä, keitä he ovat.
Opinnäytetyössäni tutkin yhdeksän Turun ensi- ja turvakodin perheryhmäkodissa asuneen, mutta nyt jo täysi-ikäisyyden saavuttaneen nuoren kokemuksia heidän kotoutumisestaan Suomeen. Nuorten elämässä oli sekä kotoutumista edistäviä että heikentäviä tekijöitä.
Tutkimukseni mukaan nuorille maahanmuuttajatausta tuottaa suomalaisuuden ja ulkopuolisuuden välille rakentuvan jännitteen. Nuoret haluavat elää tavallista elämää, tehdä töitä ja saada sellaista palkkaa, jolla tulisi itsenäisesti toimeen. Monella tasolla tapahtuva ulossulkeminen kuitenkin kaventaa nuorten kuuluvuuden tunnetta Suomeen. Ulossulkeminen näkyy esimerkiksi rajatuimpina työ- ja opiskelumahdollisuuksina verrattuna kantaväestöön kuuluviin ikätovereihin. Pakolaistaustaisina maahanmuuttajina nuoret sijoittuvat yhteiskunnallisesti marginaaliin ja kulttuurinen mallitarina suomalaisuudesta toimii sille vertailukohtana.
Vahva side omaan kulttuuriin auttaa rakentamaan omaa identiteettiä
Kotoutumista heikentää elämä ilman perhettä ja se, ettei perhettä saa Suomeen, ulossulkemisen kokemukset ja marginalisaatioon joutumisen riskit. Vahva side vanhempien kulttuuriin toimii suojaavana tekijänä maahanmuuttajanuorten hyvinvoinnille. Nuorten minäkuva on eheämpi silloin, kun etnisyys on keskeinen osa sitä, ja siksi onkin tärkeää sallia ja kannustaa nuoria säilyttämään yhteys vanhempiensa kulttuuriin. Tuntemalla oman perheensä historian nuori pystyy sijoittamaan itsensä suhteessa menneisyyteen ja käyttämään tätä hyödyksi rakentaessaan omaa identiteettiään uudessa maassa. Perhehistoria auttaa nuoria ymmärtämään keitä he ovat, mistä he tulevat ja mitä he voivat toivoa tulevaisuudelta. Tietämättömyys omasta historiastaan puolestaan ruokkii väärinkäsityksiä ja lisää epäoikeudenmukaisuuden kokemusta, koska nuorella ei välttämättä ole samanlaisia mahdollisuuksia kuin valtaväestön edustajilla, eikä nuori ymmärrä miksi näin on. Perhehistorian tunteminen edellyttää kuitenkin reflektiivisyyttä oman perheen kanssa ja tietoa perheenjäsenten välisistä suhteista. Siksi onkin tärkeää kannustaa nuoria pitämään yhteyttä lapsuuden perheeseensä.
Kielen oppimisen ja työllistymisen lisäksi kotoutumista puolestaan edistävät erilaiset sosiaaliset verkostot ja niiltä saatu tuki, vapaus- ja ihmisoikeudet sekä usko tulevaan ja omiin kykyihin. Kotoutumiseen nuoret saivat tutkimukseni mukaan tukea monilta eri tahoilta, joka edisti nuorten sopeutumista. Nuoret ovat tyytyväisiä moniin asioihin elämässään ja he näkevät tulevaisuutensa valoisana. He eivät halua elää tukien varassa, vaan tehdä töitä ja saada sellaista palkkaa, jolla tulee itsenäisesti toimeen.
Perheryhmäkodista saadaan hyvät eväät elämään
Nuorten tarinat kertovat selviytymisestä ja kiitollisuudesta. Vaikeiden kokemusten jälkeen he ovat löytäneet turvallisen paikan, jossa he ovat saaneet apua ja voivat elää omaa elämäänsä. He ovat päässeet opiskelemaan, kuuluvat terveydenhuoltopalveluiden piiriin ja heillä on sanan- ja uskonnonvapaus, jota he arvostavat. Myös sujuvan arjen onnistuminen tuo nuorille turvallisuuden tuntua. Nuoret osaavat toimia Turussa ja tietävät, mistä he tarvittaessa saavat siellä apua. Nuorille Turusta kodin tekee nimenomaan se, että siellä he ovat saaneet paljon mahdollisuuksia ja monenlaista tukea aina neuvonnasta harrastusten tukemiseen. Erityisesti perheryhmäkodista nuoret kokevat saaneensa sellaiset ”eväät” elämään, joiden turvin he nyt tuntevat pärjäävänsä itsenäisesti tai kevyesti tuettuna. Ilman läsnä olevaa perhettä nuoret kokevat kuitenkin yksinäisyyttä, ja heidän arkeaan jäsentävätkin yli kansallisvaltioiden rajojen ulottuvat tiiviit sosiaaliset verkostot.
Huolimatta siitä, että haastattelemani nuoret eivät kykene määrittelemään itseään suomalaisiksi, he kuitenkin pyrkivät löytämään oman paikkansa uudessa yhteiskunnassa. Oman paikan löytyminen ei perustu niinkään suomalaisuuteen, vaan heidän osaamiseensa ja panokseensa työmarkkinoille. Suomalaisen kotouttamis- ja tukipolitiikan on todettu passivoivan erityisesti pakolaistaustaisia maahanmuuttajia. Haastattelemani nuoret asettavat kuvan passiivisista maahanmuuttajista kuitenkin kyseenalaiseksi ja korostavat aktiivisuuttaan sekä työntekijöinä että -hakijoina. Samaan aikaan kun virallinen Suomi puhuu kaksisuuntaisesta integraatiosta, esimerkiksi nuorten työpaikoilla tämä ei kuitenkaan näy, vaan heidän oletetaan sulautuvan muiden joukkoon.
Tutkimuksen lopputulos tuo näkyviin, miten vaikea on kokea itsensä suomalaiseksi ja suhtautua Suomeen myönteisesti, jos muut suhtautuvat henkilöön jatkuvasti kielteisesti tai ulossulkien. Pakolaistaustaisilla nuorilla ei ole mahdollisuutta saavuttaa yhteiskunnan täysivaltaista jäsenyyttä ilman tasavertaisempaa asemaa muihin suomalaisiin.
Natasha Petrell
Kirjoittaja työskentelee Vantaan kaupungilla sosiaalityöntekijänä. Hänen sosiaalityön Pro gradu -työnsä ”Suomalainen en oo, mutta Turku on koti”. Tapaustutkimus yksin alaikäisenä pakolaisena tulleiden nuorten kotoutumisesta julkaistiin lokakuussa 2021.
Opinnäytetyö: https://www.utupub.fi/handle/10024/152729
