Koko maailma on muuttunut yhdessä yössä keltaisen kirjavaksi. Aurinko lämmittää vielä, kun ryntään kotipihaan. Huitaisen omenapuusta keltaisen lehden maahan ja hypin tasajalkaa rappuset ovelle. Vedän syvään henkeä ja nenään tulvii syksyn tuoksut, märkä maa, ylikypsät omenat.
Puhallan ulos ja tartun ovenkahvaan. Ovi ei ole lukossa. Avaan oven niin hiljaa kuin pystyn, vaikka sisimmässäni haluaisin rynnätä sisään ja huutaa jo eteisestä, miten opettaja näytti koko luokalle minun piirustustyöni kehuen sitä samalla. Ilo kuplii mahassa muiston tulviessa mieleen.
Kissa luikahtaa ovenraosta ulos. Ojennan käteni ja kosketan silkinpehmeää turkkia, joka kiirehtii jo eteenpäin. Hetken tekee mieli lähteä kissan perään. Painan kuitenkin oven kiinni ja astun eteiseen.
Seison paikallani ja muistan äkkiä, että kengät pitää riisua, koska äiti osti juuri uuden maton. Riisun kengät ja kuuntelen. Koti kuulostaa hiljaiselta. Höristän korviani ja enemmänkin tiedän kuin kuulen, että joku liikkuu talossa.
Kuljen lähes äänettömästi läpi kauniin eteisen, johon siivilöityy valo isoista ikkunoista. Tavarat ovat juuri siinä missä pitääkin.
Äidin selkä tulee näkyviin, kun käännyn keittiöön. Seuraan hetken äidin liikkeitä ja koitan nopeasti arvioida, jatkanko pidemmälle keittiöön vai menenkö suoraan huoneeseeni. Äiti kääntyy ennen kuin ehdin tehdä päätöstäni. Äidin liikkeet ovat kiireisiä ja kulmikkaita. Tiedän heti, kumpi päätös olisi ollut viisaampi.
Äiti vilkaisee minuun ja sanoo, jotain ruuasta ja paluusta töihin. Siirryn keittiön tuolille istumaan ja mieleen tulee opettajan ilme, kun hän kehui piirustustani. Lämpö täyttää rintakehän ja havahdun äidin kireään ääneen: ”Kuuletko?! Etpä tietenkään kuule…” äidin ääni kohoaa ja sanat seuraavat toisiaan.
En enää kuule sanoja, enkä oikeastaan ääntäkään. Näen kuinka äidin huulet liikkuvat ja äidin liikkeet ovat entistäkin kulmikkaampia. Mietin, että olen väärässä paikassa. Olen vääränlainen. Minun olisi pitänyt osata valita oikea huone.
En tiedä suljinko silmäni vai vain räpäytinkö niitä, mutta kun avaan silmäni uudestaan eteeni lattialle räsähtää juomalasi. Hetken mietin pudotinko minä sen. ”Saakeli, että mulla menee hermot sun kanssa! Oon niin loppu, NIIN LOPPU! Ettekä te ees tajua!” äiti suorastaan ryntää keittiöstä.
Jokainen lihakseni on jäykistynyt, tuijotan rikkoutunutta lasia edessäni.
Ulko-oven kolahdus saa minut säpsähtämään. Tunnistan isän askeleet. Isä tulee keittiöön, moikkaa, huomaa rikkoutuneen lasin. Isä mumisee jotain, josta en täysin saa selvää. Isän käsi silittää hiuksiani ja mietin, ettei kyyneliin ole syytä. Lasi vain hajosi, minä olen ehjä.
Isä lähtee keittiöstä ja huomaan miettiväni, että isän liikkeissä on jotain samaa kuin kissassa aiemmin.
Huokaan ja kyykistyn keräämään lasinsiruja. Opettajan lempeät silmät pulpahtavat jostain mieleeni. Tekisi mieli asettua sen katseen alle lämmittelemään. Ravistelen katseen kuitenkin pois. Opettaja on varmasti erehtynyt minun suhteeni, minä en ole ansainnut sitä katsetta.
Väkivaltatyössä jokainen tarina on arvokas
Tämä tarina ei ole totta, mutta se on todellinen. Tämä tarina ei ole yhden lapsen kertomus, vaan monen pienen ihmisen arkipäivää. Täällä väkivaltatyön avopalvelussa yhdessä huoneessa kietoutuvat yhteen monien lasten, aikuisten ja perheiden tarinat, siitä miten pelko hallitsee kauniita koteja tai unelmat eivät kasvattaneetkaan siipiä.
Jokainen näistä tarinoista on arvokas ja kuuluu saada tulla kuulluksi. Jokainen näistä tarinoista haluaa tulla vastaanotetuksi hellästi ja myötätunnolla kertoi tarinaa tapahtuminen osapuolista kuka tahansa.
Väkivaltatyössä työntekijä on aina valmiina vastaanottamaan tarinan. Kun tarina saa tulla kuulluksi, nähdyksi ja kerrotuksi, se on aina uuden tarinan alku. Tai jonkun tarinan loppu. Mikä on loppu, mikä alku, sitä emme vielä tiedä, kun tarina alkaa. Kuka tarinaa kuljettaa ja mihin se meidät vie.
Väkivaltatyössä tarinaa kuljetaan kuitenkin yhdessä. Turvallisesti. Etsitään tarinaan sanoja, tunteita ja muotoja. Väkivaltatyössä tarinoiden kertojat ovat aina rohkeita ja tarinoissa sankareita. Suurin sankari on se, joka on tarinaa lähtenyt kertomaan.
Tarinat eivät ole tarkoitettu koskaan yksin kannettavaksi. Tarinat tarvitsevat aina kuulijan ja kertojat sylin. Pidetäänhän huoli, että tarinoilla on vastaanottavaiset kuulijat ja meillä kaikilla rinnalla kulkija, aina kun sitä tarvitsemme.
Tämän tarinan kirjoitti kriisi- ja väkivaltatyöntekijä Mari Kankaanpää lähisuhdeväkivaltatyö Pilarista.
