”Pala paperia ei hidasta väkivallantekijöitä” – Lähestymiskielto on suoja, joka ei pysäytä

Suomessa on viime aikoina käyty vilkasta keskustelua lähisuhdeväkivallasta, sen lisääntymisestä sekä keinoista suojella uhreja. Erityisesti esiin ovat nousseet viranomaisten määräämät lähestymiskiellot – niiden rajallinen teho, vaikeus saada kieltoa vakavissakin tilanteissa sekä rakenteelliset ongelmat koko prosessin taustalla.

Pitkät rikosprosessit, puutteellinen riskinarviointi ja järjestelmän hitaus ovat vaatineet lukuisia ihmishenkiä. Vaikka ilmiö ei ole uusi, viime vuosien tapaukset ovat nostaneet sen näkyvästi julkiseen keskusteluun.

Lähestymiskiellon tarkoitus on selkeä: suojata uhria häirinnältä, uhkailulta, ei-toivotuilta yhteydenotoilta ja väkivallalta. Käytännössä sen tehoa on kuitenkin perustellusti kyseenalaistettu. Paperinen kielto ei estä henkilöä, joka on jo valmis rikkomaan lakeja tai käyttämään väkivaltaa.

Erityisesti tilanteissa, joissa taustalla on pitkä rikoshistoria, päihde- tai mielenterveysongelmia tai radikalisoitumista, lähestymiskielto ei välttämättä toimi ennaltaehkäisevänä keinona.

Mahdollisuuksia jätetään käyttämättä, miksi?

Turvakotityössä lähestymiskiellon tarpeen arviointi on arkea. Kaikissa tilanteissa kielto ei ole tarkoituksenmukainen, mutta monille se on viimeinen keino lisätä turvallisuutta. Tiedämme, että poliisilla on mahdollisuus käynnistää lähestymiskieltoprosessi jo kotihälytystilanteessa.

Käytännössä tätä mahdollisuutta hyödynnetään kuitenkin harvoin – jopa silloin, kun väkivalta on ollut vakavaa ja pitkäkestoista. Herää kysymys: miksi näin on?

Lisäksi lähestymiskieltoprosessit ovat usein hitaita. Vaikka näyttö väkivallasta ja sen jatkumisen uhasta olisi selkeä, päätöksiä joudutaan odottamaan pitkään. Kun kielto lopulta myönnetään, se saatetaan antaa vain lyhyeksi ajaksi kerrallaan. Uhrien, joiden tilanteet ovat voineet olla hengenvaarallisia jo vuosien ajan, on vaikea ymmärtää tätä.

Vastuu kaatuu kohtuuttomasti uhrille

Turvakodin näkökulmasta vastuu turvallisuudesta jää usein kohtuuttomasti uhrille. Lähestymiskieltoa haetaan tilanteessa, jossa väkivaltaa ja vainoa on usein jatkunut pitkään.

Päätös hakemisesta voi jopa lisätä riskiä, jos tekijä provosoituu. Silti toive turvallisemmasta tulevaisuudesta ajaa uhrit tähän ratkaisuun.

Olemme turvakotipalvelussa kohdanneet tilanteita, joissa poliisi on suositellut lähestymiskiellon hakematta jättämistä provokaation välttämiseksi. Samalla uhreja ohjeistetaan ottamaan yhteyttä poliisiin väkivallan tapahtuessa – mutta pelkkä uhka ei riitä viranomaistoimiin.

Tämä ristiriita herättää kysymyksiä siitä, miten järjestelmä tosiasiassa suojelee väkivallan uhreja.

Vain teot puuttuvat

Helsingin Sanomat toi alkuvuodesta esiin tapauksia, joissa lähisuhdeväkivallan uhrit menettivät henkensä. Yhteistä näille tapauksille oli se, että viranomaiset olivat tietoisia riskistä.

Silti riittäviä suojatoimia – kuten tekijän vangitsemista tai systemaattista turvasuunnittelua – ei nähty tarpeellisiksi.

On myös syytä tunnistaa lähestymiskiellon rakenteellinen rajoite: jos väkivalta on tekijälle keino käsitellä tunteita tai kontrolloida tilannetta, pelkkä kielto ei estä tekoa. Vaikka kiellon rikkomisesta voidaan määrätä rangaistus, sen toimeenpano ei ole johdonmukaista.

Esimerkiksi sähköinen valvonta, kuten jalkapanta, on ollut keskustelussa jo pitkään, mutta sen käyttöönotto on edennyt hitaasti. Tällainen valvonta voisi mahdollistaa nopeamman reagoinnin ja parhaimmillaan pelastaa ihmishenkiä.

Ilman juurisyihin puuttumista mikään ei muutu

Samalla on kuitenkin kysyttävä, riittääkö rangaistusten kiristäminen. Lähisuhdeväkivalta on monisyinen ilmiö, jonka juurisyihin puuttuminen on välttämätöntä.

Tekijöillä on usein ilmeinen avun tarve – ja myös oikeus saada apua. Voisiko järjestelmä velvoittaa väkivallan tekijän osallistumaan hoitoon, kuten mielenterveys- tai päihdepalveluihin, väkivaltatyöhön tai sosiaalipalveluihin? Entä jos rangaistuksen ehtona olisi sitoutuminen muutokseen?

Jos apua ei oteta vastaan, rangaistusten koventamista voidaan arvioida uudelleen. Mutta ilman vaikuttamista väkivallan taustatekijöihin on riskinä, että ongelma jatkuu – ja uudet uhrit jäävät jälleen liian heikon suojan varaan.