Kello lyö 7.05, kun suljen sosiaalitilan oven. Se naksahtaa kiinni kolahtaen; tavalla, jonka tunnistaisin kaikkien kiinni laittamieni ovien joukosta. Perheryhmäkodissa vallitsee tuttu, lauantaiaamulle tyypillinen hiljaisuus. Keittiön ikkunan edessä, nousevan auringon kajossa, seisoo nuoren ihmisen jähmettynyt siluetti. Sellaisen, joka ei saanut viime yönä unta. Hän ikään kuin odottaa kanssakulkijaa saapuvaksi.
Seisomme vierekkäin ja katselemme, kuinka kaupunki herää uuteen aamuun taivaanrannasta nousevan punakultaisen valon kanssa samaan tahtiin. Tiedän sen tunteen, kuinka unettoman yön jälkeen syvään hengittäessä koko keho värähtää. ”Luulen, että elän vain siksi, että kuolemani aiheuttaisi surua läheisilleni”. Hän ottaa kuvan auringon noususta. Tämän äärellä vietämme ikkunan edessä seisten muutaman tunnin, kunnes nuori lähtee nukkumaan. Jälkikäteen harmittelen, etten osannut auttaa enemmän. Minun olisi pitänyt valita sanani paremmin.
Nuori muuttaa perheryhmäkodista omaan kotiin. Kesä vaihtuu syksyyn, kunnes lumi peittää ikkunasta näkyvän maiseman. Nuori tulee käymään perheryhmäkodissa, kuten missä tahansa lapsuudenkodissa niin kuin monet nuoret ovat tehneet häntä ennen ja tekevät hänen jälkeensä. Hän esittelee puhelimestaan kuvia matkaltaan ystävänsä luo. Ohi vierähtää kuva auringonnoususta. Nuori palaa tähän ja näyttää kuvaa. ”Muistatko tämän? Kun katsottiin yhdessä auringonnousua?”
Työhön perheryhmäkodissa ei tule koskaan valmiiksi. Nuoret opettavat meille huomaamattamme joka päivä, mikä on ihmisen kohtaamisessa tärkeää ja läsnäolossa merkityksellistä. Joskus emme ohjaajina ymmärrä näiden kiteytyvän niihin kaikkein pienimpiin yhdessäolon hetkiin. Me ihmiset olemme lajina itseemme suuntautuneita ja kiinnitämme mielellämme huomiota joko omiin epäkohtiimme tai erinomaisuuksiimme. Nuoret osoittavat aina uudelleen sen, että sillä ei ole mitään merkitystä mitä olemme itse, vaan miten olemme toiselle. Ja tätä kokemusta emme aina voi tavoittaa; sen tavoittaa joskus vain toinen ihminen.
Voin kutsua itseäni äärimmäisen etuoikeutetuksi, sillä olen saanut työskennellä aivan mahtavien nuorten kanssa kaikki nämä vuodet. Nuorilla ei välttämättä koskaan tule olemaan biologisia perheenjäseniä Suomessa, jonka takia perheryhmäkodin ohjaajista muodostuu nuorelle usein erityisen läheisiä ja pysyviäkin suhteita. Olen ollut nuoren toiveesta hänen tukenaan psykiatrin vastaanotolla kuuntelemassa synkimpiä salaisuuksia ja kipeimpiä kokemuksia. Istunut nuoren sängynlaidalla silitellen ahdistusta ja pelkoa pois pimeässä hiljaisuudessa. Olen ollut kutsuvieraana entisen nuoren häissä, joissa perheryhmäkodin ohjaajat esiteltiin häävieraille isinä, äiteinä, setinä ja täteinä; omana perheenä, ylpeinä. Asiakassuhteisiin perheryhmäkodissa muodostuu toisinaan sellaista syvyyttä, jota muualla on vaikeaa tavoittaa. Toivon, että näitä suhteita osataan vaalia, pakolaistaustaisten nuorten ääntä vahvistaa ja heidän asemaansa yhteiskunnassa aidosti, sydämellä tehdyn työn kautta edistää, missä ikinä perheryhmäkotityö jatkuukin.
Pian suljen oven ja se kolahtaa kiinni takanani. Tulen muistamaan tuon kolahduksen kaikkien kiinni laittamieni ovien joukosta.
Maria Iisakkila,
Ohjaaja, perheryhmäkoti
Turun ensi- ja turvakoti ry:n perheryhmäkodin toiminta päättyy 31.7.2025
